Tiimioppiminen. Siinä on vääntöä.

Opettajan työtä on opettaminen. Opiskelijan tehtävä on opiskella. Tavoitteena molemmissa on osaaminen. Välillä opettajan työ tuntuu kuitenkin siltä, että opiskelijoiden päätehtävä on istuminen/nuokkuminen ja opettajan itsestäänselvyyksistä puhuminen, yhteisenä tavoitteena saada tunnit kulumaan. Ei sen tarvitse olla niin. Tulkaa vaikka katsomaan, millaista on toisen vuoden luonto-ohjaajaopiskelijoiden koulunkäynti tälläkin hetkellä. 

Koulutuskeskus Salpauksen Asikkalan toimipisteessä on viime keväästä asti käynnistelty tiimioppimisen prosesseja. Tiimioppimisessa opiskelijaryhmä ottaa oppimisen omiin käsiinsä opettajan siirtyessä valmentajan rooliin. Opiskelun tavoitteet löytyvät toki opetussuunnitelmista, mutta niiden tarkempi sisältö ja tavat oppia suunnitellaan yhdessä. Opettajat lakkaavat opettamasta. Opiskelijat alkavat oppia. Kuulostaa oudolta, mutta siltä se vaikuttaa. 

Avokanooteista saadaan turvallinen ja vakaa "katamaraani"
kiinnittämällä kaksi kanoottia toisiinsa vaakapuiden avulla. Ei tätä
huvin vuoksi tehdä, vaan tulevaa asiakaskeikkaa varten.

 Tiimioppiminen on ajoittain epämääräinen prosessi, jonka päätepistettä ei tiedä etukäteen kukaan. Eivät tiimin jäsenet eivätkä heidän valmentajansa. Jokaisella on varmaan tähtäimessä ammattiin valmistuminen, mutta etukäteen ei voi tietää, mitä kaikkea tiimin oppimisprosessin aikana tulee opittua. "Tulee opittua?" kysyy opettaja. Herregud. Eikö se oppiminen pitäisi suunnitella tarkemmin? Eikö olisi hyvä olla vähän enemmän rakennetta ja jotain rotia.. Tiimioppimisesta puhuttaessa sanotaan usein "luota prosessiin." Sitä ei voi liian usein sanoa.

Tämä ei varsinaisesti liity tiimioppimiseen, mutta
makuupussikin voi olla oloasu :)

Ensimmäisen vuoden luonto-ohjaajaopiskelijat ovat aloittaneet opintonsa kutakuinkin normaalilla tavalla. Retkeilyvarusteita tutkitaan ja niiden käyttöä opetellaan. Joku tekee ensimmäiset kiehisensä tai klapinsa, toinen kokeilee erätaitojen opettamista kokemattomammille. Toisen vuoden ryhmä taas on hypännyt mukaan "hippibussiin" ja perustanut kolme NY Vuosi yrittäjänä -harjoitusyritystä käynnistäen niiden liiketoiminnan. Nämä toisen vuoden opiskelijat suorittavat suuren osan jäljellä olevista opinnoistaan tehden asiakaskeikkoja - siis tuottaen koulun tiloilla ja välineillä ohjelmapalveluita ja maastoruokailuja oikeille, maksaville asiakkaille. 

Tiimioppimista sovellettaessa on hyväksyttävä se, etteivät kaikki opi yhtä paljon eivätkä samoja asioita. Tietty vähimmäistaso voidaan jokaiselta esim. ammattiosaamisen näytöissä edellyttää. On kuitenkin täysin ok, että joku innostuu vaikka maastoruokailuista niin paljon, että hakeutuu keittiön puolelle jokaisella ruokailun sisältävällä keikalla. Toiselle on tärkeää kehittää ohjaustaitojaan - silloin esimerkiksi kodan, saunojen ja muiden toimintaympäristöjen huolto saattaa jäädä vähemmälle. Tiimioppimisessa jokainen kuitenkin tuo oppimansa asiat tavalla tai toisella tiimin eduksi. Jokaisen ei tarvitse lämmittää rantasaunaa kymmentä kertaa, jos yksi pystyy tuomaan  kokemustensa perusteella tiimille täydelliset juuri sen saunan lämmitysohjeet. Tieto ja kokemukset jaetaan toisille. Ehkä vähän hassuin sanamuodoin, joskus vain sanomalla painokkaasti "Älkää sitten ikinä...", mutta se on kaikki merkityksellistä tietoa, jota voidaan hyödyntää yhdessä tekemisessä. 

Kanooteista tehty katamaraani koemelonnassa.

Kun luennoilla istumista ei tiimioppimiseen juurikaan kuulu, opiskelijat voivat hyödyntää kaiken ajan oikeiden töiden valmisteluun ja keikkojen tekemiseen. Jokainen keikka opettaa ja heittää siihen osallistuneita eteenpäin kuin runollinen aalto taitojen meressä. Sadan keikan jälkeen tiimin dialogiringissä istuu rautaisia ammattilaisia. Päätökset tehdään kokemuksen tuomalla varmuudella. Työelämään lähtee osaajia, joille ei huteja juuri tule. Ja jos tulee, ne osataan kääntää entistä paremmaksi tähtäämiseksi seuraavassa tehtävässä.